Söin Tänään Majoneesia Koska Vitutti

Söin tänään majoneesia koska vitutti. Uutisen aihe on siis se, että oon nyt tammikuussa osallistunut vegaanihaasteeseen ja tänään oletettavasti kananmunaa sitten söin. Vitutuksen aihe on se, että Unicafen salaattibaari on laadultaan niin vaihtelevaa settiä ja siinä missä kasvissyöjänä köyhemmänpuoleisina salaattibaaripäivinä aterian pelasti armas fetajuustokippo, tälleen vegaanina vastaava kippo maustamatonta tofua ei oikein lohduta. (toim.huom. fetattomuus ei edes vituta vaan unicafen hädintuskanen vegaaniystävällisyys tässä mättää.) Majoneesinsyönnin aihe oli se, että sienisalaatti oli ainoa asia joka ei ollut säälittävää salaattifilleriä. (Siis salaattifilleritkin on totta kai erinomainen salaattiaines, mutta kyl nyt seassa pitää olla jotain kunnollisia aineksia.)

Tää oli toinen kerta kun söin jotain epävegaanista tässä kuussa. Eka oli pari viikkoa sitten, kun Unicafessa oli kerrankin jotain MAUSTETTUA tofua. Ja se oli maustettu pestolla. Ja en ees tiennyt että pestossa on saatana juustoa.

Nyt mua vituttaa taas, koska olut ja maitosuklaa on niin erinomainen yhdistelmä ja mulla on näistä vain olutta.

Muuten vegaanihommat on menny yllättävän helposti! Söin just ämpärillisen mättösalaattia samalla kun katsoin Shamelessii, joten ehkä pitäis vaan olla kiitollinen.

(bowie)

välttelen diilaamista tän Bowie-homman kanssa koska oon n. 13 ja on tärkeää että mulla on reaktio ja tapan aikaa sen sijaan että yrittäisin päätellä mikä se reaktio on. musta tuntuu että oon ennenkin tehnyt näin jonkun julkkiksen kuoleman kohdalla ja prokrastinoin niin pitkään ettei sen kuolema tuntunut miltään. en oo varma herättääkö kuolema mussa hirveästi tunteita. Bowie herättää mussa kyllä tunteita.

nii ja tämmönen tuntuu jotenkin yksityiseltä enkä osaa diilaa sen kanssa että koko internet on täynnä yleistä ja henkilökohtaista sikinsokin ja vaikka oon onnellisesti rakastanut Bowieta yhdessä kaikkien kanssa (tää ei oo aina itsestäänselvää koska elämäni varrella (lähinnä teini-ikäisenä tietysti) joidenkin musiikkihenkilöiden ja bändien kohdalla oon ollut mustasukkainen) nii jos meinaan pitää jonkun hartaan hetken Space Oddityn äärellä niin se pitää tehdä yksin.

mut julkkiksen kuolema on silleen mukavan helppo, koska jos esim. joku semituttu kuolee (tai joku tuntematon mutta fyysisesti/sosiaalisesti läheltä, esim. samasta koulusta) niin siinä saa kauheasti pyöritellä sitä että onkohan nää tunteet jotenkin itsekkäitä ja mitä mun nyt pitäisi tuntea ja mitä mun pitäisi tuntea ulospäin ja saanko samalla pohtia omaa kuolevaisuuttani ja tunnenkohan nyt edes surua tän ihmisen poismenosta vai jotain opittua vai järkytystä siitä kuolevaisuudesta vai kanavoinko jotain muuta tunnetta ja no nyt ainakin oon itsekäs kun toi tyyppi on kuollut ja mä vaan käyn meta-analyysia omista tunteistani. kun Bowie on kuollut - ja kun reaaliaikaisesti se on vaikuttanut elämääni itse asiassa tosi vähän - niin se voi merkitä mulle melkein mitä tahansa ja samalla on itsestäänselvää että ~voimia läheisille~ jne.

tbh kirjoitin viis vuotta sitten musablogiini merkinnän aiheesta "miten david bowien pitäisi kuolla"... en oo vielä analysoinut tätä oikeeta kuolemaa mut vaikuttaa ihan ookoo tavalta.